Miten tasa-arvo toteutuu musiikkialalla maassa, jossa naisen asema muuten kestää hyvin kansanvälistä vertailua. Pörssiyhtiöiden hallituksissa naisia on jo 30 %, mutta musiikkibisneksessä on useita sovinismin linnakkeita vielä murrettavaksi.
19. maaliskuuta Minna Canthin päivänä liputamme tasa-arvon puolesta. Sopivasti juhlapäivän aattona meille uutisoitiin Naton julkaisemasta raportista, joka kertoi karua kieltä Suomen tämänhetkiseen naisvaltaiseen hallitukseen kohdistuvista vihapuheista. Olemme huolissamme vielä 150 vuotta Minna Canthin aikojen jälkeen tasa-arvon toteumisesta yhteiskunnassamme.
Tutkimusten mukaan suomalaisten pörssiyhtiöiden hallitusten kokoonpanoista 30 % on naisia. Se on jo verrattain hyvä luku, josta suomalaisten tulisi onnitella itseään! Tuleeko tasa-arvon toteutumista tarkastella vain johtoportaaseen päin tähyillen? Tasa-arvo voi ja toteutuukin monilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla. Ja silti tunnemme edelleen käsitteet mies- ja naisvaltaiset alat.
”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”
– Minna Canth –
Toteutuuko tasa-arvo musiikkialalla?
Musiikkialaa voisi lähtökohtaisesti pitää hyvinkin tasa-arvoisena alana. Onko se sitä todellisuudessa? Musiikin institutionaaliset rakenteet ovat kautta vuosisatojen suosineet miehiä. Klassisessa musiikissa tunnemme huomattavasti vähemmän naissäveltäjiä ja -kapellimestareita, nämä ammatit ovat perinteisesti miesten hallitsemia tontteja. Kapellimestarin koroke nähdään yhtenä järkähtämättömimmistä sovinismin linnakkeista. Myytit ovat murtuneet muun yhteiskunnallisen sukupuolirooleihin liittyvän murroksen yhteydessä. Kun siirrämme katseemme tänä päivänä orkesterimuusikoina työllistyvien pariin, alkavat prosenttijakaumat tasaantua. Sibelius-Akatemiasta valmistuvista tällä hetkellä n. 70 % on naisia, mutta eivät he päädy esimerkiksi orkesterimuusikoksi yhtä suurella volyymilla. Miehiä orkesterimuusikoista on tälläkin hetkellä 60 % ja naisia 40 %. Music Finlandin vuonna 2017-2018 teettämässä tutkimuksessa selviää, että koko musiikkialalla sukupuolijakauma on samaa luokkaa, jos tarkastelee toimialalla työskentelevien sukupuolia. Jos tarkastellaan pelkästään johtoasemassa olevien – festivaalien hallituksen puheenjohtajat, taiteelliset johtajat, toiminnanjohtajat ja intedentit – sukupuolijakaumaa, naisten osuus tehtävissä kutistuu jälleen jyrkästi. Festivaaliorganisaatiot ovat kuitenkin ainoa ryhmä musiikkialalla, jossa naisten osuus on miehiä suurempi. Kulttuurituotantoakin tarkastellessa näppituntuma on, että naiset ovat hyvin edustettuina sen alan työtehtävissä.
Entäpä sitten naisten osuus artistien, bändien ja festivaaliartistien joukossa? Helsingin Sanomat uutisoi vuonna 2015 naismuusikoiden jäävän pahasti paitsioon Suomen kesäfestivaaleilla. Erityisesti hiphop-, rap- ja dancemusiikkiin erikoistuneilla festareilla naisartisteja saattoi esiintyjien joukossa olla vain yksi. Muilla isommilla festareilla tilanne on parempi : Esimerkiksi Provinssirockissa naismuusikoilla on merkittävä osa joko solistina tai rivijäsenenä n. 19 prosentissa esiintyjistä. Ruisrockissa vastaava luku on 20 prosenttia ja Flow Festivalilla naisartistien osuus on noin 25 prosenttia.
Kun puhutaan artistiudesta, nousee keskeiseksi tekijäksi persoonallisuuden ominaisuudet. Pohjalla kytee intohimo, lahjakkuus ja arvot, jotka voivat toteutua yksilössä sukupuolesta riippumatta. Laulaminen on perinteisesti mielletty hyvin yhdenvertaiseksi lajiksi. Nais- ja miesääniä tarvitaan tasapuolisesti niin kuoroissa kuin solistitehtävissä. Tämän päivän kevyt musiikki taas on hyvin teknologiavetoista. Musiikkia tehdään tietokoneilla ja esitetään teknisiä ja sähköisiä laitteita ja soittimia hyödyntäen. Perinteisesti miesvoittoisista klassisen musiikin instrumenteissa näemme jo nyt poikien paon teknisempiin tyylilajeihin. Muusikon työ on myös mielletty reissutyöksi, johon perhe-elämää voi olla vaikea sopeuttaa. Naiset ovat tietoisesti myös valinneet toisin.
Yleisö päättää
Mutta entäpä sitten meidän yleisömme? Sehän on fifty-fifty miehiä ja naisia. Fanittaminen, joka aiemmin on mielletty teini-iässä tapahtuvaan oman identiteetin rakentamiseen liittyvänä prosessina, on nykyään sallittua myös aikuisille. Naiset fanittavat miehiä avoimemmin, ihailevat naisartisteja esikuvinaan ja samaistumisen kohteina ja ihannoivat miesartisteja salaisina haavekuvina. Ehkä juuri siksi niin monen television musiikkikilpailun voittajaksi selviytyy mies, kun yleisö saa äänestää. Festivaalijärjestäjien haastattelukierroskin tuottaa johtopäätöksen, että kyse ei ole siitä, etteikö olisi tahtoa palkata naisartisteja esiintyjiksi, heidän joukostaan ei vain löydy riittävän suosittuja artisteja.
Ehkä kaiken perimmäisenä syynä onkin vain miesten ja naisten aivotoiminnan väliset erot. Naisten tippaleipämalli keskittyy multitaskaamiseen, kaikki yksityiskohdat, olennaiset ja epäolennaiset yhtä lailla huomioimiseen, kun taas miehen kaikki tai ei mitään -periaatteella toimiva yhteen asiaan kerrallaan tähtääminen tekee hänestä viululuokan ainoana sukupuolensa edustajana primuksen. Tärkeintä ehkä tässäkään asiassa ei ole pyrkiä kiintiöimään vuosisatoja omalla luontaisella valinnallaan muodostuneita ilmiöitä. Tärkeintä on valita kuhunkin tehtävään aina paras mahdollinen henkilö.
19.3.2021
Kalkin parhaaksi työntekijäksikin nimetty Essi Luttinen on yrityksen väsymätön markkinointiviestijä. Monet muistavat Essin myös erilaisilta estradeilta, mutta Kalkki Oy:n työntekijänä hänen toimenkuvansa laajenee sivuston ylläpitoon, myyntiin, asiakaspalveluun ja graafisiin ilmeisiin.